Päivästä toiseen

4

 

Kävelen samalla asfaltilla kuin niin monta kertaa aiemminkin. Muistan kadussa olevat kuopat ja halkeamat, joista villikukat kasvavat. Kaupassa mietin taas kenelle tervehtiä, kuka lasketaan puolitutuksi ja kuka vain kasvoksi, joka asuu kymmenen kilometrin säteellä minusta. Kävelen hyllyjen välissä tietäen mihin mennä. Osaan kertoa missä mikäkin tuote sijaitsee – ainakin aikaa säästyy. Ohitan sienisadoistaan puhuvat ikäihmiset. Kassalla myyjä muistaa perheeni tilinumeron ulkoa – eipähän tarvitse itse miettiä numeroyhdistelmää.

 

Kotimatkalla näen pariskunnan. Tiedän heidän lapsensa nimen ja osaan myös kertoa miltä heidän koiransa näyttää, muistan melkein rodunkin vaikka olen surkea niissä. Moikkaan ulkona istuvalle naapurille saapuessani pihatielle. Hän tervehtii takaisin ja minä jatkan matkaani kotiovesta sisään.

 

 

Myöhemmin salilla näen samat naamat kuin aina ennenkin. Luulen, että he muistavat melkein ulkoa penkki- ja kyykkyennätykseni. Pari ihmistä juttelee surkeasta ilmastoinnista. Olen kuullut saman keskustelun jo tuhat kertaa aiemminkin. Saan treenini päätökseen ja lähden kotia kohti. Ulkona on jo hämärtynyt.

 

Syötyäni katselen televisiota perheeni kanssa ja kerron päivästäni. Kiusaan pikkusiskoani ja hän kikattaa yhteisille jutuillemme. Kirjoitan päiväkirjamerkintäni niin kuin muinakin päivinä. Sitten harjaan hampaani ja menen huoneeseeni. Sammutan valot ja yritän nukkua, mutten pysty. Päässäni liikkuu niin monta ideaa joita toteuttaa. Keksin niin monta paikkaa, joissa haluan valokuvata, mihin haluan matkustaa, sitten joskus.

 

Tuntuu kuin olisin kolunnut jo jokaisen tämän kylän paikan läpi, kuin olisin kääntänyt jokaisen kiven siinä toivossa, että löytäisin jotain uuttaen ole löytänyt.

 

 

Minulla on niin monta mielipidettä, jotka haluaisin jakaa jollekin samanhenkiselle tyypille kuin minä. Olen jo kertonut nuo mielipiteeni vanhemmilleni ja siskolleni, joten heistäkään ei ole nyt apua. Kaipaan todella uusia ihmisiä ympärilleni. Sellaisia, joista en tiedä mitään ja, jotka eivät tiedä minusta mitään. Jaan taas ajatuksiani puhelimeni muistioon siinä toivossa, että runoistani syntyisi joskus jotain, joka merkitsisi jotain jollekin. Jossain vaiheessa nukahdan.

 

Aamulla kokeilen asua, jonka mietin valmiiksi edellisiltana, kun en saanut nukuttua. Se saa kelvata. Syön aamupalani ja pakkaan tavarani reppuuni. Harjaan taas hampaani. Lähden samalla ovenavauksella siskoni kanssa. Vanhempani toivottavat meille hyvää koulupäivää ennen kuin suljemme oven. Hyvästelen siskoni koulun pihalla ja jatkan matkaani sisälle.

 

 

Tervehdin opettajia ja kun kellot soivat, menen luokkaan sille paikalle, joka minulle on annettu. Muutkin valuvat sisään ja tunti alkaa. Yritän keskittyä ja kuunnella, mutta aihe ei juuri kiinnosta minua. Opettaja ei kerro mitään, mitä en jo valmiiksi tietäisi. Yhdellä luokkalaisellani on uusi paita, mutten kehtaa sanoa mitään. Sitä ei koskaan tiedä minkälaisen vastaanoton saisin. Huomaan jossain vaiheessa, ettei kukaan oikeasti kuuntele. He keskittyvät puhelimiinsa ja purkan jauhamiseen, niin kuin aina ennenkin.

 

 

Koulusta päästyäni jatkan kirjastoon, jossa odottaa sama kirjastonhoitaja kuin muinakin päivinä. Ei minua siis haittaa, hän on mukava. Kirjastoon ei ole saapunut uusia kirjoja, hyllyissä on ollut samat kannet jo jonkin aikaa. Otan kirjan jonka olen lukenut jo joskus aiemminkin.

 

 

Tässä oli pieni kertomukseni pikkukylästäni. Vaikka kaikki on niin kuin aina ennenkin, olen silti kiitollinen. Onhan pienessäkin paikassa omat puolensa – myyjä joka muistaa tilinumeron ja ainainen turvallisuudentunne. Odotan kuitenkin innolla sitä päivää, kun pääsen pois täältä ja sitä tunnetta kun saan aina palata takaisin verestämään muistojani.

– Minja-Milla <3

4

Leave a Comment